perjantai 20. toukokuuta 2016

Liukenen itsekin ja leijailen


"Sä liu'ut pois liian helposti, sun pitää vastustaa sitä enemmän!"


Terapiakäynnillä kaikki räjähtää käsiin. Jo pelkkä astuminen terapiahuoneeseen saa mut ahdistumaan - huone, jossa ollaan käsitelty kaikki se paha ja ihminen, joka tietää ja näkee kaiken. Mä haluaisin vaan olla kuoreni sisällä, pitää kulissit yllä ja olla Ann-Marie siinä missä Matti Meikälainen on Matti, terve ja normaali Suomen kansalainen. Mutta mä en pysty siihen terapiahuoneessa - kaikki mun rakentamat kulissit romahtaa saman tien hajalle pitkin lattiaa, ja mä tunnen miten terapeutin katse porautuu muhun ja vaatii kysymyksiä käsittelyä pohdintaa miksi mikä kuka kenen.


Mä tunnen miten mun kroppa alkaa hajoamaan ja katoamaan, kädet muuttuu vieraiksi ja mä alan mennä paniikkiin. Terapeutin katse on tilanteeseen nähden jotenkin kylmä - ihan kuin mä en saisi hajota, ihan kuin mun pitäisi vaan jaksaa käsitellä asioita ja tuntea se, miten kallin neljänkymmenen viiden minuutin aika valuu hukkaan mun kadotessa tästä maailmasta johonkin ihan muihin maailmoihin.


"Ann-Marie, otetaan taas se oma keho haltuun."


Ja me kävellään ympäri huonetta kuin lapset leikkimässä pienen pientä elefanttia - terapeutti käskee mun heilutella käsiä ja astella tunteakseni jalat paremmin. Keskityn, ja se ihan oikeasti auttaa - pienen hetken päästä istahdan takaisin tuolille tuijottelemaan terapeutin kuluneita kenkiä. Me puhutaan viikonlopusta, poikaystävästä, kissoista. Ollaan turvallisella alueella. Vähän sivutaan mun viimeöistä painajaista, kunnes kolmen vartin aika hurahtaa loppuun - jälleen, turhaan.

Bussissa matkalla kotiin mun olo on tyyni, jokseenkin hiukan epätodellinen. Kotiin päästessäni mä käperryn lakanoihin ja katoan, vaikka kouluhommat huutaa tekemättömyyttään keittiön pöydällä. Ehkä mulla vielä tänään on aikaa – kellohan on vasta puoli kaksitoista.

4 kommenttia:

  1. (alkuhuomautus: jännä blogger. yritin liittyä lukijaksi jo aiemmin, mutta en muka pystynyt. nyt pystyin. hmmh. no, parempi näin :---D)

    mullakin on tiedätkö tietty "moodi", joka tulee vain kun astelen polilla sisään hoitajan huoneen ovesta? tavallaan olen rauhallisempi kuin koskaan missään muualla, mutta samalla mun pää pursuaa asioita, joista haluaisin puhua. lopulta en yleensä saa sanottua mitään. vastaan lyhyesti hoitajien kysymyksiin - ja yleensä niitäkin vastauksia saa kaivella esiin. tuntuu kamalalta käydä istumassa se kallisarvoinen 45min, ja lähteä sanomatta mitään mitä halusi. joka kerta menen toiveikkaana paikalle - "tänään mä kerron kaikesta!" -, ja poistun tyhjänä ja pettyneenä. edes sähköpostien lähettäminen ei auta, koska on sovittu etteivät hoitajat niihin vastaa, ja en pysty ilmaisemaan itseäni sanallisesti ääneen sitten enää tapaamisessa. turhauttavaa.

    tää teksti vaan kuulosti kokonaisuudessaan erittäin tutulta - jokseenkin niin tutulta kuin mitä toisen ihmisen teksti voi tuntua.
    mä jään odottamaan seuraavia tekstejä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, mä niin tiedän ton! Haluaisi sanoa niin paljon, muttei kuitenkaan sen neljänkymmenenviiden minuutin aikana pysty. Lisäksi olo terapiahuoneeseen astuessa on niin tavattoman alaston, kun "ulkomaailmassa" on niin tottunut siihen, ettei lähes kukaan tiedä, mitä kaikkea moskaa se pääkoppa oikeasti sisältää. Kaikesta tästä huolimatta on jotenkin ihan äärettömän lohdullista, että on kuitenkin joku, jolle sen kaiken voi kertoa, ja tietysti että se joku kaiken lisäksi vielä ymmärtää, mitä sä käyt läpi.

      Mäkin oon yllättävän paljon samaistunut sun teksteihin! Kiva kun jäät seuraamaan♥

      Poista
  2. Kiitos kun liityit lukijaksi, minäkin jään seurailemaan blogiasi. Tsemppiä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva kun jäät seuraamaan ♥ Tsemppiä myös superpaljon sulle!

      Poista