Niin tuskaisen läsnä

Eilinen ilta oli kamalin pitkin aikoihin. Oikeastaan oireet olivat sitä samaa, mutta sietokyky oli nollassa. Hoitaja istui vierelläni varmaan puoli tuntia kun välissä itkin, hakkasin päätä seinään, kynsin käsivarsiani ja hyperventiloin. Ann-Marie ei oo mitään hätää, ne äänet ei oo todellisia, ei mitään hätää. Hoitaja piti mun kädestä kiinni, ja pikku hiljaa vahvat lääkkeet sumensi mun olon tyhjääntuojottelevaksi ja nikottelevaksi. Menin nukkumaan, ja makasin toista tuntia lääkepöllyissä ilman unta, kunnes lopulta nukahdin.

Tänään mennyt hieman paremmin.

Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin

Jäin eilen kiinni oksentamisesta, mikä hävetti suunnattomasti. Se on aina ollut mun pikkuinen salaisuus, ei todellakaan mikään mörönkokonen ongelma - söin järkyttävän munkin  päiväkahvilla, ja heti mun päässä alkaa huutamaan, että mun pitää oksentaa se ulos. Yritin olla mahdollisismman hiljaa, mutta siitä huolimatta joku vessan toiselta puolelta kysyy onkosulla kaikki hyvin? vastaan että joo, ja alan häpeämään itseäni - nyt tuotan turhaa huolta toiselle potilaalle, joka tuskin lisähuolta enää kaipaa saatika ansaitsee. Hetken kuluttua kaksi hoitajaa tulee vessan oven taakse, ja mä edelleen  häpeän niin miksi voi luoja saatanan nolo ämmä et sä oo mikään syömishäiriöinen ja nyt jäit kiinni! Vedän vessan, avaan oven ja yritän vaikuttaa mahdollisimman rauhalliselta (tervejärkiseltä) ja selitin, että oli huono olo. Onneksi nää hoitajat on varmaan nähny niin paljon tahallista oksentamista, ettei se niitä sen pahemmin hetkauta tai herätä järkyttävää määrää huolta. Silti, hävettää. ONNEKSI tätä ei pahemmin noteerattu, ajateltiin vaan, että mitähän tuo tuossa vähän kokeilee.


Tänään aamulla ahdisti ihan tajuttomasti, mutta kahden temestan avulla sain itteni jotenkin koottua. Loppupäivä on mennyt ihan rauhallisissa merkeissä.

Kerran oli niityt joilla keijut karkeloi

"Silmät kiinni, tyhjä mieli
yksin humisee
Ajatukset orvot eksyneenä harhailee
Missä linna menneisyyden, metsä lapsuuden?
Koitan huutaa kadonneille heitä kuule en"

Indica - lapsuuden metsä

Edellisyö oli kertakaikkisen kammottava. Kaikki alkoi ihan perus ahdistuksella - kurkkua kuristi, oli kuuma ja ahdistava olo - yritin turvallisia keinoja, kuuntelin musiikkia ja silitin kissoja, mutta siitä huolimatta olo vaan paheni pahenemistaan. Mun pää oli tupaten täynnä vieraiden henkilöiden syyttäviä ja mollaavia ajatuksia, ja mun päähän tuli jatkuvasti välähdyksiä, joissa tein itselleni jotain. Yritin sinnitellä, mutta luovutin - terä tanssi iholla ja koko kylppärin lattia oli aivan veressä.

Sidoin paniikissa haavan kauheella vyyhteellä sideharsoa, mutta se siitä huolimatta vain vuosi läpi. Vedin villasukan nilkan peitoksi, pesin pahimmat veret lattialta ja lähdin jalka verisessä paketissa kauheeta vauhtia pyöräilemaan monen kilsan matkaa kohti päivystystä.

Tällä kertaa kokemus oli ihan erilainen kuin viimeksi - mulla oli mukavat nuoret mieslääkäri ja sairaanhoitaja, jotka yritti lempeesti puhua niitä näitä jotta se mun ahdistus saataisiin edes vähän poikki. Haavaan ommeltiin 9 tikkiä, jonka jälkeen mä pääsin sellaseen mielentervyspäivystysyksikköön, jossa oli kaksi yökköä eikä mun nähden ainakaan muita potilaita koko yönä. Juttelin toisen yökön kanssa melko pitkään, ensin hysteerisesti itkien, lopulta vain surullisesti nikotellen. Sain tarvittavaa ja unilääkkeenkin, jotka kummatkin rauhoittivat oloa, mutta unilääkkestä huolimattakaan en saanu unta. Kerroin hoitajille henkilöistä mun päässä ja niiden syyttävistä ajatuksista, kerroin välähdyksistä joissa hyppään bussin alle. Kerroin siitä, miten leijun itri omasta kehostani ja siitä miten vahvoja impulsseja mulle tulee repiä iho riekaleiksi.

Aamulla kaksi psykiatria tuli haastattelemaan mua - päätin olla niin rehellinen kuin suinkin, koska oon huomannu, ettei valehtelu ja peittely johda juuri mihinkään. Aiotko sä lähteä osastolle vapaaehtoisesti vai kutsutaanko me vielä kolmas lääkäri? Pakkohoidon kriteeritkin kyllä täyttyy. Siinä vaiheessa aloin itkemään - mä en halua ostastolle, enhaluaenhaluaenhalua. Naislääkäri kysyi, saako halata mua, ja otti mut itkevänä puolikkaaseen halaukseen ja sanoi, että asioilla on taipumus järjestyä.

Aamulla sitten tulin tänne. Nukuin eilen päivällä, nukuin yöllä, nukuin tänään päivällä. Iltaa kohti mun olo alkoi pahenemaan, ja soitin lastenkodin ohjaajalle, jolle itkin pahaa oloani. Sitten kun sä oot taas siinä kunnossa niin sä oot kyllä tervetullut tänne. Lämmitetään sauna ja mennään uimaan, tehdään kaikkia kesäjuttuja. Lapsekin on innoissaan, kun sä tulet! Sä oot ennenkin selvinnyt tästä, kyllä se selviät nyttenkin. Meillä ikävöidään ja ajatellaan sua kovasti.

Lopetin puhelun, ja joku mulle tuntematon mieshoitaja löysi mut huoneesta itkemästä. Se istui mun vierelle sängylle ja ootti siinä hiljaa varmaan viisi minuuttia, kun mä itkin. Onko taas niitä ääniä? se kysyi, ja mä nyökkään. Mies hakee mulle Temestaa, joka rauhoittaa vähän. Vasta nyt uskallan katsoa kännykkää: puhelut iskältä, äitiltä ja M:ltä. Mä kerään vieläkin voimia, jotta jaksan hoitaa jokaisen noista puheluista - tekisi mieli vaan jättää ne kaikki huomiotta.

Nyt tekin tiedätte, missä mennään - osastolla siis tällä hetkellä. Vahva usko kuitenkin siihen, että kaikki järjestyy - mä en ole pohjalla, vaan hetken nyt turvassa täällä. Mä oon nähny niin paljon pahempaakin.

Ja jumalauta mä pelkään mutten putoa

Sä tiedät mis tääl on turvakamerat
ja tikkaat jois on 42 askelmaa
Ja jumalauta mä pelkään mutta en putoa
Taivas on niin kirkas et voi näkyä ufoja

Mä mietin miks ei olla tutustuttu aiemmin
Oot niin ku mä mut ihan jotain muuta sittenkin
Kumpikaan meistä ei oo loksahtanut kohilleen

Mä oon se lapsi joka työnsi veitsen leivänpaahtimeen
ja joka jäi kielestä kiinni rautakaiteeseen
se jonka repun toiset tytöt heitti roskikseen

Vilma Alina - Ufoja

Päivät ovat menneet kovin vaihtelevasti. Eilen illalla itkin pitkään äidille pahaa oloani, ja sain kerrottua yllättävän paljon kaikesta siitä, mistä en ole ennen uskaltanut äidille puhua. Voin kertoa, että mulla on maailman ihanin äiti mun elämässä! Onneksi. Kaikki ei oo aina mennyt niin kuin täydellisessä perheessä oisi pitänyt, mutta toisaalta, missähän perheessä olisi? Kaikissa on omat ongelmansa.

Tällä hetkellä fiilis on sellainen, että voisin hyppiä katolle ja seinille ja halailla kaikki mahdolliset vastaantulijat - sain viimeisenkin kokeen vihdoin suoritettua ja nyt mulla on loma! Nauran bilsanviholle tossa pöydällä - en tarvitse sua seuraavaan kahteen kuukauteen.

Toivon vaan todella, etten nyt putoa korkeelta ja kovaa - kokemuksesta: niin käy kuitenkin. Aivan sama. Otan kisun kainaloon ja juon rooibosta, mulla ei oo mitään hätää. Huomenna olisi palaveri poliklinikalla, johon tulee lastenkodilta mun omaohjaaja. Saa nähdä, mitä siellä puhutaan.

Odottaa, odottaa ja odottaa; kellon kanssa kulkevat ajantajun kadottaa

Oon taas täällä lastenkodilla. Paikalla on maailman ihanin yökkö, jonka kanssa saan varmasti jutella paljon - näin uniongelmaisina sovittiin jo, että voin vaikka yöllä auttaa leipomisessa ja ruuan tekemisessä, jos en saa unta.

Mä sain tosiaan asiat sovittua kotona jotenkin, ja oon nyt ollut siellä muutaman yön. Tunnelma on vieläkin kireä ja aistin sen, että mut todella halutaan sieltä ulos. Mulla oli keskiviikkona sossupalaveri ja me sovittiin, että etsitään mulle oma kämppä. Oon innoissani! Vihdoinkin saan jotain omaa, eikä tarvitse koko ajan olla varpaillaan. Nähtiin tänään M:n kanssa ja käytiin jäätelöllä ja kävelyllä "meidän" rannassa - se on sellanen pieni rantakaistale, jossa me ollaan kesäisin käyty uimassa ja jossa ei yleensä ole juuri ketään.

Oikeestaan juuri nyt mulla ei ole kauheasti mitään jännää kerrottavana - kokeet meni tilanteeseen nähden hyvin ja oon tuloksiin tyytyväinen. Huomenna näen kavereita!

Jokainen vastaantulija kadulla kasvoton

Viime yö meni päivystyksessä. Sorruin taas vanhaan, huonoakin huonompaan keinoon - viilsin. Oon jo pitkään kasvanut kiinni siihen, että itseni satuttaminen on entistä elämää - mä oon ollut kuivilla jo vaikka kuinka kauan. Mitä tapahtui? Mä en ihan tarkkaan edes tiedä. Joka tapauksessa, tikit nilkassa ja valvottu yö takana. Tänään pitäisi vielä jaksaa mennä terapiaan ja siihen sossupalaveriin, jossa selviää sitten jotain siitä mun omasta asunnosta.

Viime päivät on menny hyvinkin vaihtelevasti. Päiviin mahtuu todella huonoja oloja sekä helpompia jaksoja. Oon ylpeä itestäni, että sain tehtyä viimeiset kokeet ja ne ainakin luullakseni meni kaikki läpi.

Eilen polilla mä menin ihan paniikkiin. Mun syke mitattiin, ja se oli päälle 150 - tärisin, itkin ja haukoin henkeä. Mitä mieltä sä olisit osastosta? Sama vanha ikuisuuskysymys. Mitä mä siellä tekisin? Istuisin tyhjänpanttina viikon tai kaksi, pahimmassa tapauksessa vointi menisi vaan entistä huonompaan suuntaan ja olisin taas pakkohoidossa. Pärjäätkö sä? Kyllä mä pärjään, mitä muutakaan tekisin.

Päivystysreissu oli kuin liukuhihna. Lääkäri eikä hoitaja ei edes missään vaiheessa kysynyt multa, miksi mä olin tehnyt sen, mitä nyt olin mennyt tekemään. Millä tää on tehty? Koska tää on tehty? Laitetaan tikit ja sitten voit lähteä. Palasin kotiin joskus puoli viiden aikaan ja soitin kriisipuhelimeen - ajattelin vaan että haluaisin jutella jonkun kanssa. Juttelin ihanan vanhemman naisihmisen kanssa varmaan neljäkymmentäviisi minuuttia siitä, mitä oli tapahtunut. Se muistutti mua, että aina kun mun tekee mieli satuttaa itseäni, voin soittaa sinne - mulla on kuulemman oikeus, eikä se vie kenenkään muun aikaa - murehdin, että vienkö mä vaan aikaa joltakin, jolla on oikeasti kova hätä.

Mitä kuuluu nyt?

Kirjoitan tällä hetkellä lastenkodin lastenkoneella. Oon siis täällä nyt. Tilanne on vähän rauhoittunut, vaikka eilinen oli yhtä helvettiä - kirjoitan siitä vielä enemmän. Tää päivä on mennyt ihan hyvin, vaikka opettaja lähettikin mut kotiin kokeesta, jossa menin aivan paniikkiin.

Juteltiin opettajan kanssa jonkun verran, kun olin ensimmäinen ja aluksi ainut preppauksessa. Olin laittanut viestiä siitä, etten pääse tunnille, ja se kysyi, mitä oli tapahtunut - kaiken kaikkiaan se on tosi luotettava ja kiva naisopettaja. Kerroin sitten koko jutun, vaikka mitähän se toisaalta opettajalle edes kuuluu - noh, kerroinpa kuitenkin. Kerroin lyhyesti koko sotkun ja että en nukkunut edellisyönä ja viimeyönäkin huonosti. Hitsi kun mä en ole autolla, oisin voinut heittää sut keskustaan ettei sun tarvii mennä pyörällä. Sä ihan täriset.

Lähin sitten kohti lastenkotia, kesken preppauksen - teen kokeen sitten uusintapäivänä. Mulla on osastolla yksi omahoitaja, joka tuli mulle todella läheiseksi. Se sanoi, että mä voin soittaa aina välillä, että mitä mulle kuuluu. Soitin siis hänelle, osastolle. Kuin ihmeen kaupalla juuri kyseinen hoitaja vastasi puhelimeen, ja me juteltiin jonkun aikaa. Onko nyt sellainen tilanne että sun pitäisi tulla tänne? Muista, ettei se osastolle tulo ole maailmaloppu - viimeksikin sä olit vain lyhyen jakson! Kyllä, mä tiedän, ettet sä halua tulla. Selitin koko tilanteen ja puhelun loppuun hoitaja sanoi, että on ensiviikollakin töissä, että mä voin taas soittaa. Jotenkin se tuo turvaa - että sielläkin on joku.

Ja sitten siitä eilisestä. Tulin tänne joskus vähän ennen kuutta aamulla. Lapsista en täällä aio kertoa mitään sen enempää, mutta ne oli kuitenkin riemuissaan, kun mä tulin. Lähes koko aamu meni väsyneenä kituutellessa, mutta pysyin jotenkin koossa ja kasassa. Lopulta, kun me alettiin ohjaajan kanssa ettimään mulle kämppää, mä vaan hajosin. Itkin ja itkin ja itkin, ohjaajan kainalossa ja halauksessa. Koko loppu päivä oli sitä - hajosin itkemään, sain itteni rauhalliseksi, hajoan taas itkemään. Mut heitettiin apteekkiin, jotta voisin hakea tarvittavia - pääsisin toisen ohjaajan kyydissä kotiin hetken päästä.

Mä en tiedä mikä mulle tuli, mutten pystynyt menemään apteekkiin. Menin aivan paniikkiin apteekin pihalla - hyperventiloin ja tärisin, tuntui kuin oisin lähtenyt irti kropastani, tuntui että vaikka kuinka haukoin, en saanut henkeä. Muutama ihminen käveli mun ohi ja katsoi hieman pitkään, muttei kukaan varsinaisesti tullut siihen. Hetken kuluttua ohjaaja soittaa mulle - Ann-Marie, missä sä olet? Hei, ei oo mitään hätää! Ei oo mitään hätää! ohjaaja löytää mut apteekin pihalta hyperventiloimassa ja halaa mua, ohjaten mut autoon hengittelemään. Se toistelee mulle, ettei oo mitään hätää ja silittelee mun selkää. Pikku hiljaa mä saan itteni rauhalliseksi ja ohjaaja tulee mun kanssa hakemaan lääkkeet. Otan pari Temestaa, ja parissa kymmenessä minuutissa oon rauhallisempi kuin missään vaiheessa koko päivänä.

Lastenkodissa soitan poikaystävälle. Se sanoo, että mä oon ihana ja vahva, että mä selviän. Itken, mutten kuitenkaan hysteerisesti - pari kertaa ääni särkyy ja nielen kyyneleitä. Mietin, miten ihana ihminen mulla on.

Tällä hetkellä mä oon ihan rauhallinen ja koossa. Väsyttää, mutta mä oon kuitenkin turvassa. Isäpuoli lähtee huomenna kotoota ja jopa mietin, että menisin viikonlopuksi sinne äidin ja pikkuveljen kanssa. Äiti on soittanut mulle, toistellut että rakastaa ja ikävöi mua - loppujen lopuksi tilanne voisi olla paljon huonompi. Mun äiti ei ehkä ole tasapainoisin ihminen maailmassa, mutta se välittää musta.