Ei panikoida, ei hätiköidä

Mulle kuuluu ihan järkyttävää koeviikkostressiä. Oon tässä pisteessä suunnilleen joka koeviikko - koe on ylihuomenna, enkä mä ole edes vielä kunnolla aloittanut lukemista. Joka ikisen koeviikon jälkeen ajattelen, että seuraavaksi pääsen helpommalla, aloitanpa lukemisen aikasemmin! Mutta ei, niin ei ikinä käy. Huoh. Toisaalta, tällä tekniikalla oon yltänyt toisinaan erittäin hyviinkin numeroihin, ehkä mä tälläkin kertaa selviän? Toivoa sopii.

Olin tänään polilla. Mulla on normaalisti kaksi polityöntekijää, tällä kertaa toinen oli poissa. Mun on jostain syystä paljon helpompi puhua yhdelle henkilölle kuin kahdelle - kahden hoitajan läsnäollessa tapaaminen tuntuu joskus ihan joltain poliisikuulustelulta. Juteltiin hoitajan kanssa paljon, ja päästiin yllättävän syvälle - hoitaja halusi jatkaa keskustelua ja varasi meille ajan myös perjantaiksi. Puhuttiin raskaista asioista, ja yhdessä kohtaa mä hajoan ja alan itkemään. Saako tulla lohduttamaan? V kysyy ja istuu mun vieressä olevan pöydän kulmalle, laskee käden mun olkapäälle ja silittelee siinä muutaman minuutin.

Mä en oo koskaan kavahtanut kosketusta, mutta silti tilanne tuntuu hieman oudohkolta. Toisaalta, V on halannutkin mua useaan otteeseen, kun se on ollut käymässä osastolla. En silti tiedä, onko se varsinaisesti rauhoittavaa - ennemminkin hassua. V on ihmisenä aivan tajuttoman lämmin, toisin kuin vaikka toinen polityöntekijäni - oikeestaan mä olin jopa ihan iloinen, ettei se ollut paikalla. Kaikin puolin käynti oli tosi onnistunut, ja sain puhuttua enemmän kuin varmaan viidellä viime käynnillä yhteensä.

Mun on varmaan pakko alkaa lukemaan psykologiaa, jos haluan selvitä kokeesta edes jotenkin kunnialla. Esseekin odottelee vielä kirjottamista - miksi mä jätän kaiken aina viime tinkaan?