Jokainen vastaantulija kadulla kasvoton

Viime yö meni päivystyksessä. Sorruin taas vanhaan, huonoakin huonompaan keinoon - viilsin. Oon jo pitkään kasvanut kiinni siihen, että itseni satuttaminen on entistä elämää - mä oon ollut kuivilla jo vaikka kuinka kauan. Mitä tapahtui? Mä en ihan tarkkaan edes tiedä. Joka tapauksessa, tikit nilkassa ja valvottu yö takana. Tänään pitäisi vielä jaksaa mennä terapiaan ja siihen sossupalaveriin, jossa selviää sitten jotain siitä mun omasta asunnosta.

Viime päivät on menny hyvinkin vaihtelevasti. Päiviin mahtuu todella huonoja oloja sekä helpompia jaksoja. Oon ylpeä itestäni, että sain tehtyä viimeiset kokeet ja ne ainakin luullakseni meni kaikki läpi.

Eilen polilla mä menin ihan paniikkiin. Mun syke mitattiin, ja se oli päälle 150 - tärisin, itkin ja haukoin henkeä. Mitä mieltä sä olisit osastosta? Sama vanha ikuisuuskysymys. Mitä mä siellä tekisin? Istuisin tyhjänpanttina viikon tai kaksi, pahimmassa tapauksessa vointi menisi vaan entistä huonompaan suuntaan ja olisin taas pakkohoidossa. Pärjäätkö sä? Kyllä mä pärjään, mitä muutakaan tekisin.

Päivystysreissu oli kuin liukuhihna. Lääkäri eikä hoitaja ei edes missään vaiheessa kysynyt multa, miksi mä olin tehnyt sen, mitä nyt olin mennyt tekemään. Millä tää on tehty? Koska tää on tehty? Laitetaan tikit ja sitten voit lähteä. Palasin kotiin joskus puoli viiden aikaan ja soitin kriisipuhelimeen - ajattelin vaan että haluaisin jutella jonkun kanssa. Juttelin ihanan vanhemman naisihmisen kanssa varmaan neljäkymmentäviisi minuuttia siitä, mitä oli tapahtunut. Se muistutti mua, että aina kun mun tekee mieli satuttaa itseäni, voin soittaa sinne - mulla on kuulemman oikeus, eikä se vie kenenkään muun aikaa - murehdin, että vienkö mä vaan aikaa joltakin, jolla on oikeasti kova hätä.

Mitä kuuluu nyt?

Kirjoitan tällä hetkellä lastenkodin lastenkoneella. Oon siis täällä nyt. Tilanne on vähän rauhoittunut, vaikka eilinen oli yhtä helvettiä - kirjoitan siitä vielä enemmän. Tää päivä on mennyt ihan hyvin, vaikka opettaja lähettikin mut kotiin kokeesta, jossa menin aivan paniikkiin.

Juteltiin opettajan kanssa jonkun verran, kun olin ensimmäinen ja aluksi ainut preppauksessa. Olin laittanut viestiä siitä, etten pääse tunnille, ja se kysyi, mitä oli tapahtunut - kaiken kaikkiaan se on tosi luotettava ja kiva naisopettaja. Kerroin sitten koko jutun, vaikka mitähän se toisaalta opettajalle edes kuuluu - noh, kerroinpa kuitenkin. Kerroin lyhyesti koko sotkun ja että en nukkunut edellisyönä ja viimeyönäkin huonosti. Hitsi kun mä en ole autolla, oisin voinut heittää sut keskustaan ettei sun tarvii mennä pyörällä. Sä ihan täriset.

Lähin sitten kohti lastenkotia, kesken preppauksen - teen kokeen sitten uusintapäivänä. Mulla on osastolla yksi omahoitaja, joka tuli mulle todella läheiseksi. Se sanoi, että mä voin soittaa aina välillä, että mitä mulle kuuluu. Soitin siis hänelle, osastolle. Kuin ihmeen kaupalla juuri kyseinen hoitaja vastasi puhelimeen, ja me juteltiin jonkun aikaa. Onko nyt sellainen tilanne että sun pitäisi tulla tänne? Muista, ettei se osastolle tulo ole maailmaloppu - viimeksikin sä olit vain lyhyen jakson! Kyllä, mä tiedän, ettet sä halua tulla. Selitin koko tilanteen ja puhelun loppuun hoitaja sanoi, että on ensiviikollakin töissä, että mä voin taas soittaa. Jotenkin se tuo turvaa - että sielläkin on joku.

Ja sitten siitä eilisestä. Tulin tänne joskus vähän ennen kuutta aamulla. Lapsista en täällä aio kertoa mitään sen enempää, mutta ne oli kuitenkin riemuissaan, kun mä tulin. Lähes koko aamu meni väsyneenä kituutellessa, mutta pysyin jotenkin koossa ja kasassa. Lopulta, kun me alettiin ohjaajan kanssa ettimään mulle kämppää, mä vaan hajosin. Itkin ja itkin ja itkin, ohjaajan kainalossa ja halauksessa. Koko loppu päivä oli sitä - hajosin itkemään, sain itteni rauhalliseksi, hajoan taas itkemään. Mut heitettiin apteekkiin, jotta voisin hakea tarvittavia - pääsisin toisen ohjaajan kyydissä kotiin hetken päästä.

Mä en tiedä mikä mulle tuli, mutten pystynyt menemään apteekkiin. Menin aivan paniikkiin apteekin pihalla - hyperventiloin ja tärisin, tuntui kuin oisin lähtenyt irti kropastani, tuntui että vaikka kuinka haukoin, en saanut henkeä. Muutama ihminen käveli mun ohi ja katsoi hieman pitkään, muttei kukaan varsinaisesti tullut siihen. Hetken kuluttua ohjaaja soittaa mulle - Ann-Marie, missä sä olet? Hei, ei oo mitään hätää! Ei oo mitään hätää! ohjaaja löytää mut apteekin pihalta hyperventiloimassa ja halaa mua, ohjaten mut autoon hengittelemään. Se toistelee mulle, ettei oo mitään hätää ja silittelee mun selkää. Pikku hiljaa mä saan itteni rauhalliseksi ja ohjaaja tulee mun kanssa hakemaan lääkkeet. Otan pari Temestaa, ja parissa kymmenessä minuutissa oon rauhallisempi kuin missään vaiheessa koko päivänä.

Lastenkodissa soitan poikaystävälle. Se sanoo, että mä oon ihana ja vahva, että mä selviän. Itken, mutten kuitenkaan hysteerisesti - pari kertaa ääni särkyy ja nielen kyyneleitä. Mietin, miten ihana ihminen mulla on.

Tällä hetkellä mä oon ihan rauhallinen ja koossa. Väsyttää, mutta mä oon kuitenkin turvassa. Isäpuoli lähtee huomenna kotoota ja jopa mietin, että menisin viikonlopuksi sinne äidin ja pikkuveljen kanssa. Äiti on soittanut mulle, toistellut että rakastaa ja ikävöi mua - loppujen lopuksi tilanne voisi olla paljon huonompi. Mun äiti ei ehkä ole tasapainoisin ihminen maailmassa, mutta se välittää musta.

Poika sai porttarin kouluun ja saman päivän iltana omaan kotiinsa

Painuis helvettiin täältä, vaikka Varissuolle jos ei muualle oo varaa.

Mä kuulin äitin ja isäpuolen puheet oven läpi. Ne haluu mut kirjaimellisesti helvettiin täältä, mä en ole tervetullut asumaan enää kotona. Kello on kaksitoista yöllä, ja mä mietin, että minne mä oikein menen. Soitin mun vanhan lastenkodin yökölle ja se sanoi, että voin tulla milloin vaan - mun täytyy vaan odottaa viiteen, että pääsen toiselle puolelle kaupunkia bussilla.

Aluksi aloin itkemään. Soitin itkuisena osastolle, jossa tuttu hoitaja tyynnytteli mua - odota aamuun ja juttele äitin kanssa. Mutta mä en voi. Mä en halua olla täällä, missä mua vihataan ja halveksitaan - kotona, joka ei oo ollut koti pitkiin aikoihin. Nyt, pari tuntia rauhoituttuani, olo on suhteellisen tyyni ja mä pystyn järkevästi suunnittelemaan, mitä teen. Pitää vaan odottaa nää pari pitkää tuntia, niin pääsen vanhaan lastekotiin. Enhän mä sinne voi muuttaa, mutta toivottavasti voin olla muutaman yön.

Mä en oo koskaan pahemmin pitänyt mun isäpuolesta, mutta oon yrittänyt sietää sitä. Se on aina ollut hirveän terrorisoiva ja tehnyt selväksi, että me asutaan sen talossa, ei omassa kodissa. Mun on pidettävä huone siistinä, koska se on hänen huoneensa, joka on vain mun käytössä väliaikaisesti. Jos oon vaikka pyytänyt, että voiko hän laittaa telkkarin hiljemmalle kun luen kokeisiin, oon saanu huudot - kyllä tää helvetti vie on munkin koti, mäkin asun täällä! saan vastaukseksi.

Miksi mä muutin takaisin tähän helvettiin lastenkodista? Niin, ihan hyvä kysymys. Mä pelkään yksinoloa. Mä rakastan mun äitiä ja veljeä yli kaiken, halusin olla niiden kanssa. Halusin turvaan, kotiin, en itsemurhayksiöön kaupungin keskustaan. Nyt mä en enää tiedä, mitä mä teen. Oonko mä koditon, jos mä nyt lähden? Onko takaisin enää tulemista? Mä en tiedä. Kyyneleet kapuaa mun silmiin uudestaan - mun on kai aika lähteä täältä, vihdoin. Oon vielä sossun jälkihuollossa, en mä voi jäädä asunnottomaksi. Kaikki järjestyy kyllä. V lupasi muutenkin soittaa mulle huomenna, saan ainakin puhuttua sille.

Kunpa aika kuluisi nopeammin, pääsisin täältä pois.

Ei panikoida, ei hätiköidä

Mulle kuuluu ihan järkyttävää koeviikkostressiä. Oon tässä pisteessä suunnilleen joka koeviikko - koe on ylihuomenna, enkä mä ole edes vielä kunnolla aloittanut lukemista. Joka ikisen koeviikon jälkeen ajattelen, että seuraavaksi pääsen helpommalla, aloitanpa lukemisen aikasemmin! Mutta ei, niin ei ikinä käy. Huoh. Toisaalta, tällä tekniikalla oon yltänyt toisinaan erittäin hyviinkin numeroihin, ehkä mä tälläkin kertaa selviän? Toivoa sopii.

Olin tänään polilla. Mulla on normaalisti kaksi polityöntekijää, tällä kertaa toinen oli poissa. Mun on jostain syystä paljon helpompi puhua yhdelle henkilölle kuin kahdelle - kahden hoitajan läsnäollessa tapaaminen tuntuu joskus ihan joltain poliisikuulustelulta. Juteltiin hoitajan kanssa paljon, ja päästiin yllättävän syvälle - hoitaja halusi jatkaa keskustelua ja varasi meille ajan myös perjantaiksi. Puhuttiin raskaista asioista, ja yhdessä kohtaa mä hajoan ja alan itkemään. Saako tulla lohduttamaan? V kysyy ja istuu mun vieressä olevan pöydän kulmalle, laskee käden mun olkapäälle ja silittelee siinä muutaman minuutin.

Mä en oo koskaan kavahtanut kosketusta, mutta silti tilanne tuntuu hieman oudohkolta. Toisaalta, V on halannutkin mua useaan otteeseen, kun se on ollut käymässä osastolla. En silti tiedä, onko se varsinaisesti rauhoittavaa - ennemminkin hassua. V on ihmisenä aivan tajuttoman lämmin, toisin kuin vaikka toinen polityöntekijäni - oikeestaan mä olin jopa ihan iloinen, ettei se ollut paikalla. Kaikin puolin käynti oli tosi onnistunut, ja sain puhuttua enemmän kuin varmaan viidellä viime käynnillä yhteensä.

Mun on varmaan pakko alkaa lukemaan psykologiaa, jos haluan selvitä kokeesta edes jotenkin kunnialla. Esseekin odottelee vielä kirjottamista - miksi mä jätän kaiken aina viime tinkaan?

Älä riko kaavaa

älä riko kaavaa, älä näytä haavaa
pure kiinni hampaat, laske jalat maahan
hetkeksi taas

Irina - Älä riko kaavaa

Mun päivään kuuluu hyvää. Plakkarissa on pyöräilyä 29 kilometriä ja ahkeraa koulujuttujen kanssa puurtamista. Yleensä koeviikko saa mut paniikkiin vähintään kaksi viikkoa ennen, mutta mun olo on vieläkin tyyni, vaikka koeviikko alkaa jo torstaina - ehkä mä selviän siitä. Ainakin mulla on vahva tunne, että selviän. Mä oon ihan hyvä koulussa, tosin se riippuu aineesta - kielet menee yleensä aika penkin alle. Koetilanteet on mulle toisinaan ihan käsittämättömän vaikeita, mutta yleensä teen kokeet erillisessä tilassa yksin, mikä on auttanut siihen koetilannekammoon. Kesäloma odottaa ihan nurkan takana, mistä mä oon huojentunut - vihdoin! Pitää vaan selvitä nyt näistä muutamasta kokeesta.

Oot mun nouseva aurinko ja mun ainoa kotimaa

Mä halunsin kertoa teille M:stä. M ja minä ollaan seurusteltu pian kaksi vuotta, ja kahteen vuoteen on mun voinnin saralla liittynyt vaikka mitä – jaksoja suljetulla, romahduksia ja rutkasti huonoja hetkiä. Silti, kaikesta huolimassa, M on yhä mun vierellä. Mun omaohjaaja vanhasta lastenkodista sanoi joskus, että moni mies oisi jo lähtenyt karkuun. Se tuntui pahalta, mutta on tietysti ihan totuuden ytimessä – varmasti olisi.

Ihmissuhteiden saralla mä olen onnellinen. Mulla on ihana poikaystävä, ihana perhe (ihana niistä tietyistä ongelmista huolimatta), ihania ystäviä ja kavereita. Toisinaan mä todella pysähdyn miettimään, mitä kaikkea mulla on, ja tuun siihen lopputulokseen, että sairaudesta huolimatta mulla on käsissäni kultaa: rakkaita ihmisiä. Ihmisiä, jotka välittää musta kaikesta huolimatta, tukee ja pitää huolta.

Mä voin M:n kanssa olla täysin oma itseni – mä voi linkata sille youtube-maailman tyhmimmän sinätuubapaskan (joille mä vieläkin nauran, kyllä) ja kertoa kaikista typerimmistäkin ajatuksista ja pohdinnoista. Ja mä tiedän, ettei se lähde. On tietty alue, minkä mä rajaan pois kaikilta paitsi hoitotaholta, mistä mä en puhu. Ja sekin on ihan okei.

M kertoo mulle usein, miten mä olen ihana ja miten mä olen kaunis. Ennen M:ää mä en todellakaan tuntenut niin, en pieniä rippeitäkään siitä. Nyt, tän ihanan miehen seurassa, mä todella olen alkanut näkemään itsessäni näitä puolia, pienenpieniä sellaisia.

Rakastan, pidän, välitän. Kiitos, että olet olemassa.

Älä anna valon hiipua

En osaa sanoa, iskeekö se kuin salama kirkkaalta taivaalta vai hiipiikö mieleen pikkuhiljaa. Kuitenkin, kaikki romahtaa. Tuntuu, kuin mun mieli, keho ja viimeisetkin järjen rippeet kasautuisi pirstaleiseksi ja kylmäksi pyörremyrskyksi mun ympärille – mä olen, ja samalla en ole. Mä pelkään, mä itken, mä hukun – katoan.

Mun pää on täynnä vieraiden ihmisten ajatuksia, ajatuksia siitä miten Ann-Marie ei ole ketään, ei kukaan, ei kenenkään. Pelkkä hahmo, mykkä ja hiljainen olento ja möykky mun päässä. Siellä on toki muitakin – jotkut hiljaisempia, yksi pälättää jatkuvasti. Musta vaan tuntuu, että mun pää on yksi iso ja järkyttävä kimppakämppä, jossa kukaan ei vie roskia saatika tiskaa sitä helvetillistä tiskivuorta.

Tällaisen kohtauksen aikana mun on hyvin vaikea tietää, kuka tai missä mä olen. Kuitenkin, lohdukseni, mä tiedän, että mieli rauhoittuu aikanaan, pääasiassa tarvittavien lääkkeiden avulla. Kohtaus on vain kohtaus, eikä pyörremyrskyllä riitä energiaa loputtomiin. Pikkuhiljaa Temesta saa mun olon rauhallisemmaksi, tyyniksi ja turraksi. Pikkuhiljaa tärinä loppuu ja syke laskee, pikkuhiljaa mä olen taas järjissäni. Pikkuhiljaa on sana, joka toistuu tuhansia ja taas tuhansia kertoja – paraneminen, eteneminen ja toipuminen vie paljon aikaa, eikä mikään tapahdu yhtäkkiä.

Mulla on jo pitkään mennyt hyvin syömisten kanssa, mutta eilen illalla jättimäiden neljän munan munakas joutui vatsalaukun kanssa vessanpönttöön. Mä kuitenkin tiedän, että tää oli vaan pieni takapakki - ainakin toivottavasti.

Liukenen itsekin ja leijailen

"Sä liu'ut pois liian helposti, sun pitää vastustaa sitä enemmän!"

Terapiakäynnillä kaikki räjähtää käsiin. Jo pelkkä astuminen terapiahuoneeseen saa mut ahdistumaan - huone, jossa ollaan käsitelty kaikki se paha ja ihminen, joka tietää ja näkee kaiken. Mä haluaisin vaan olla kuoreni sisällä, pitää kulissit yllä ja olla Ann-Marie siinä missä Matti Meikälainen on Matti, terve ja normaali Suomen kansalainen. Mutta mä en pysty siihen terapiahuoneessa - kaikki mun rakentamat kulissit romahtaa saman tien hajalle pitkin lattiaa, ja mä tunnen miten terapeutin katse porautuu muhun ja vaatii kysymyksiä käsittelyä pohdintaa miksi mikä kuka kenen.

Mä tunnen miten mun kroppa alkaa hajoamaan ja katoamaan, kädet muuttuu vieraiksi ja mä alan mennä paniikkiin. Terapeutin katse on tilanteeseen nähden jotenkin kylmä - ihan kuin mä en saisi hajota, ihan kuin mun pitäisi vaan jaksaa käsitellä asioita ja tuntea se, miten kallin neljänkymmenen viiden minuutin aika valuu hukkaan mun kadotessa tästä maailmasta johonkin ihan muihin maailmoihin.

"Ann-Marie, otetaan taas se oma keho haltuun."

Ja me kävellään ympäri huonetta kuin lapset leikkimässä pienen pientä elefanttia - terapeutti käskee mun heilutella käsiä ja astella tunteakseni jalat paremmin. Keskityn, ja se ihan oikeasti auttaa - pienen hetken päästä istahdan takaisin tuolille tuijottelemaan terapeutin kuluneita kenkiä. Me puhutaan viikonlopusta, poikaystävästä, kissoista. Ollaan turvallisella alueella. Vähän sivutaan mun viimeöistä painajaista, kunnes kolmen vartin aika hurahtaa loppuun - jälleen, turhaan.

Bussissa matkalla kotiin mun olo on tyyni, jokseenkin hiukan epätodellinen. Kotiin päästessäni mä käperryn lakanoihin ja katoan, vaikka kouluhommat huutaa tekemättömyyttään keittiön pöydällä. Ehkä mulla vielä tänään on aikaa – kellohan on vasta puoli kaksitoista.

Ihkaensimmäinen

Kehräävä karvapallo sylissäni mietin kuumeisesti joitakin mielenkiintoisia aloitussanoja. Pää lyö tyhjää - millaisilla sanoilla ensimmäinen postaus kuuluisi aloittaa? Joka tapauksessa, tervetuloa sinulle, joka tänne uuden blogin puolelle olet eksynyt. Tarkoitus on aloittaa bloggaaminen puhtaalta pöydältä ja täysin anonyyminä, tunnistamattomana.

Blogi tulee kertomaan mahdollisimman suoraan ja kaunistelemattomasti skitsofrenikon elämästä, kaikkine kauheuksineen ja valonpilkahduksineen. Joka ikinen lukija on tervetullut (tietysti!), ja kommentit tottakai enemmän kuin tervetulleita. Mukana matkassa roikkuu dissosiaatio-oireita ja epämääräisiä syömisongelmia, mutta niiden vastapainoksi liuta ihania läheisiä, positiivisuutta ja toiveikkuutta tulevaisuudesta. Toivon, ettei blogi teksteilään aiheuta kenellekään ahdistusta, mutta jos näin on, kehotan siirtymään lukemaan jotakin kevyempää - ei sillä, välillä täälläkin leijutaan pää pilvissä. Valitettavasti uskallusta oman naaman näyttämiseen ei tällä saralla juuri nyt ole, joten kirjoittaja pysyttelee anonyyminä - jos kaipaa juttuseuraa tai haluaa esittää kysymyksiä, blogisähköpostin saa kyllä.

Pidemittä puheitta, tervetuloa jo toistamiseen seuraamaan elämääni blogimaailman ihmeellisen maailman kautta!