Liukenen itsekin ja leijailen

"Sä liu'ut pois liian helposti, sun pitää vastustaa sitä enemmän!"

Terapiakäynnillä kaikki räjähtää käsiin. Jo pelkkä astuminen terapiahuoneeseen saa mut ahdistumaan - huone, jossa ollaan käsitelty kaikki se paha ja ihminen, joka tietää ja näkee kaiken. Mä haluaisin vaan olla kuoreni sisällä, pitää kulissit yllä ja olla Ann-Marie siinä missä Matti Meikälainen on Matti, terve ja normaali Suomen kansalainen. Mutta mä en pysty siihen terapiahuoneessa - kaikki mun rakentamat kulissit romahtaa saman tien hajalle pitkin lattiaa, ja mä tunnen miten terapeutin katse porautuu muhun ja vaatii kysymyksiä käsittelyä pohdintaa miksi mikä kuka kenen.

Mä tunnen miten mun kroppa alkaa hajoamaan ja katoamaan, kädet muuttuu vieraiksi ja mä alan mennä paniikkiin. Terapeutin katse on tilanteeseen nähden jotenkin kylmä - ihan kuin mä en saisi hajota, ihan kuin mun pitäisi vaan jaksaa käsitellä asioita ja tuntea se, miten kallin neljänkymmenen viiden minuutin aika valuu hukkaan mun kadotessa tästä maailmasta johonkin ihan muihin maailmoihin.

"Ann-Marie, otetaan taas se oma keho haltuun."

Ja me kävellään ympäri huonetta kuin lapset leikkimässä pienen pientä elefanttia - terapeutti käskee mun heilutella käsiä ja astella tunteakseni jalat paremmin. Keskityn, ja se ihan oikeasti auttaa - pienen hetken päästä istahdan takaisin tuolille tuijottelemaan terapeutin kuluneita kenkiä. Me puhutaan viikonlopusta, poikaystävästä, kissoista. Ollaan turvallisella alueella. Vähän sivutaan mun viimeöistä painajaista, kunnes kolmen vartin aika hurahtaa loppuun - jälleen, turhaan.

Bussissa matkalla kotiin mun olo on tyyni, jokseenkin hiukan epätodellinen. Kotiin päästessäni mä käperryn lakanoihin ja katoan, vaikka kouluhommat huutaa tekemättömyyttään keittiön pöydällä. Ehkä mulla vielä tänään on aikaa – kellohan on vasta puoli kaksitoista.