Niin tuskaisen läsnä

Eilinen ilta oli kamalin pitkin aikoihin. Oikeastaan oireet olivat sitä samaa, mutta sietokyky oli nollassa. Hoitaja istui vierelläni varmaan puoli tuntia kun välissä itkin, hakkasin päätä seinään, kynsin käsivarsiani ja hyperventiloin. Ann-Marie ei oo mitään hätää, ne äänet ei oo todellisia, ei mitään hätää. Hoitaja piti mun kädestä kiinni, ja pikku hiljaa vahvat lääkkeet sumensi mun olon tyhjääntuojottelevaksi ja nikottelevaksi. Menin nukkumaan, ja makasin toista tuntia lääkepöllyissä ilman unta, kunnes lopulta nukahdin.

Tänään mennyt hieman paremmin.

Rotkoni rauhaan kuin peto kuoleva hiivin

Jäin eilen kiinni oksentamisesta, mikä hävetti suunnattomasti. Se on aina ollut mun pikkuinen salaisuus, ei todellakaan mikään mörönkokonen ongelma - söin järkyttävän munkin  päiväkahvilla, ja heti mun päässä alkaa huutamaan, että mun pitää oksentaa se ulos. Yritin olla mahdollisismman hiljaa, mutta siitä huolimatta joku vessan toiselta puolelta kysyy onkosulla kaikki hyvin? vastaan että joo, ja alan häpeämään itseäni - nyt tuotan turhaa huolta toiselle potilaalle, joka tuskin lisähuolta enää kaipaa saatika ansaitsee. Hetken kuluttua kaksi hoitajaa tulee vessan oven taakse, ja mä edelleen  häpeän niin miksi voi luoja saatanan nolo ämmä et sä oo mikään syömishäiriöinen ja nyt jäit kiinni! Vedän vessan, avaan oven ja yritän vaikuttaa mahdollisimman rauhalliselta (tervejärkiseltä) ja selitin, että oli huono olo. Onneksi nää hoitajat on varmaan nähny niin paljon tahallista oksentamista, ettei se niitä sen pahemmin hetkauta tai herätä järkyttävää määrää huolta. Silti, hävettää. ONNEKSI tätä ei pahemmin noteerattu, ajateltiin vaan, että mitähän tuo tuossa vähän kokeilee.


Tänään aamulla ahdisti ihan tajuttomasti, mutta kahden temestan avulla sain itteni jotenkin koottua. Loppupäivä on mennyt ihan rauhallisissa merkeissä.

Kerran oli niityt joilla keijut karkeloi

"Silmät kiinni, tyhjä mieli
yksin humisee
Ajatukset orvot eksyneenä harhailee
Missä linna menneisyyden, metsä lapsuuden?
Koitan huutaa kadonneille heitä kuule en"

Indica - lapsuuden metsä

Edellisyö oli kertakaikkisen kammottava. Kaikki alkoi ihan perus ahdistuksella - kurkkua kuristi, oli kuuma ja ahdistava olo - yritin turvallisia keinoja, kuuntelin musiikkia ja silitin kissoja, mutta siitä huolimatta olo vaan paheni pahenemistaan. Mun pää oli tupaten täynnä vieraiden henkilöiden syyttäviä ja mollaavia ajatuksia, ja mun päähän tuli jatkuvasti välähdyksiä, joissa tein itselleni jotain. Yritin sinnitellä, mutta luovutin - terä tanssi iholla ja koko kylppärin lattia oli aivan veressä.

Sidoin paniikissa haavan kauheella vyyhteellä sideharsoa, mutta se siitä huolimatta vain vuosi läpi. Vedin villasukan nilkan peitoksi, pesin pahimmat veret lattialta ja lähdin jalka verisessä paketissa kauheeta vauhtia pyöräilemaan monen kilsan matkaa kohti päivystystä.

Tällä kertaa kokemus oli ihan erilainen kuin viimeksi - mulla oli mukavat nuoret mieslääkäri ja sairaanhoitaja, jotka yritti lempeesti puhua niitä näitä jotta se mun ahdistus saataisiin edes vähän poikki. Haavaan ommeltiin 9 tikkiä, jonka jälkeen mä pääsin sellaseen mielentervyspäivystysyksikköön, jossa oli kaksi yökköä eikä mun nähden ainakaan muita potilaita koko yönä. Juttelin toisen yökön kanssa melko pitkään, ensin hysteerisesti itkien, lopulta vain surullisesti nikotellen. Sain tarvittavaa ja unilääkkeenkin, jotka kummatkin rauhoittivat oloa, mutta unilääkkestä huolimattakaan en saanu unta. Kerroin hoitajille henkilöistä mun päässä ja niiden syyttävistä ajatuksista, kerroin välähdyksistä joissa hyppään bussin alle. Kerroin siitä, miten leijun itri omasta kehostani ja siitä miten vahvoja impulsseja mulle tulee repiä iho riekaleiksi.

Aamulla kaksi psykiatria tuli haastattelemaan mua - päätin olla niin rehellinen kuin suinkin, koska oon huomannu, ettei valehtelu ja peittely johda juuri mihinkään. Aiotko sä lähteä osastolle vapaaehtoisesti vai kutsutaanko me vielä kolmas lääkäri? Pakkohoidon kriteeritkin kyllä täyttyy. Siinä vaiheessa aloin itkemään - mä en halua ostastolle, enhaluaenhaluaenhalua. Naislääkäri kysyi, saako halata mua, ja otti mut itkevänä puolikkaaseen halaukseen ja sanoi, että asioilla on taipumus järjestyä.

Aamulla sitten tulin tänne. Nukuin eilen päivällä, nukuin yöllä, nukuin tänään päivällä. Iltaa kohti mun olo alkoi pahenemaan, ja soitin lastenkodin ohjaajalle, jolle itkin pahaa oloani. Sitten kun sä oot taas siinä kunnossa niin sä oot kyllä tervetullut tänne. Lämmitetään sauna ja mennään uimaan, tehdään kaikkia kesäjuttuja. Lapsekin on innoissaan, kun sä tulet! Sä oot ennenkin selvinnyt tästä, kyllä se selviät nyttenkin. Meillä ikävöidään ja ajatellaan sua kovasti.

Lopetin puhelun, ja joku mulle tuntematon mieshoitaja löysi mut huoneesta itkemästä. Se istui mun vierelle sängylle ja ootti siinä hiljaa varmaan viisi minuuttia, kun mä itkin. Onko taas niitä ääniä? se kysyi, ja mä nyökkään. Mies hakee mulle Temestaa, joka rauhoittaa vähän. Vasta nyt uskallan katsoa kännykkää: puhelut iskältä, äitiltä ja M:ltä. Mä kerään vieläkin voimia, jotta jaksan hoitaa jokaisen noista puheluista - tekisi mieli vaan jättää ne kaikki huomiotta.

Nyt tekin tiedätte, missä mennään - osastolla siis tällä hetkellä. Vahva usko kuitenkin siihen, että kaikki järjestyy - mä en ole pohjalla, vaan hetken nyt turvassa täällä. Mä oon nähny niin paljon pahempaakin.

Ja jumalauta mä pelkään mutten putoa

Sä tiedät mis tääl on turvakamerat
ja tikkaat jois on 42 askelmaa
Ja jumalauta mä pelkään mutta en putoa
Taivas on niin kirkas et voi näkyä ufoja

Mä mietin miks ei olla tutustuttu aiemmin
Oot niin ku mä mut ihan jotain muuta sittenkin
Kumpikaan meistä ei oo loksahtanut kohilleen

Mä oon se lapsi joka työnsi veitsen leivänpaahtimeen
ja joka jäi kielestä kiinni rautakaiteeseen
se jonka repun toiset tytöt heitti roskikseen

Vilma Alina - Ufoja

Päivät ovat menneet kovin vaihtelevasti. Eilen illalla itkin pitkään äidille pahaa oloani, ja sain kerrottua yllättävän paljon kaikesta siitä, mistä en ole ennen uskaltanut äidille puhua. Voin kertoa, että mulla on maailman ihanin äiti mun elämässä! Onneksi. Kaikki ei oo aina mennyt niin kuin täydellisessä perheessä oisi pitänyt, mutta toisaalta, missähän perheessä olisi? Kaikissa on omat ongelmansa.

Tällä hetkellä fiilis on sellainen, että voisin hyppiä katolle ja seinille ja halailla kaikki mahdolliset vastaantulijat - sain viimeisenkin kokeen vihdoin suoritettua ja nyt mulla on loma! Nauran bilsanviholle tossa pöydällä - en tarvitse sua seuraavaan kahteen kuukauteen.

Toivon vaan todella, etten nyt putoa korkeelta ja kovaa - kokemuksesta: niin käy kuitenkin. Aivan sama. Otan kisun kainaloon ja juon rooibosta, mulla ei oo mitään hätää. Huomenna olisi palaveri poliklinikalla, johon tulee lastenkodilta mun omaohjaaja. Saa nähdä, mitä siellä puhutaan.

Odottaa, odottaa ja odottaa; kellon kanssa kulkevat ajantajun kadottaa

Oon taas täällä lastenkodilla. Paikalla on maailman ihanin yökkö, jonka kanssa saan varmasti jutella paljon - näin uniongelmaisina sovittiin jo, että voin vaikka yöllä auttaa leipomisessa ja ruuan tekemisessä, jos en saa unta.

Mä sain tosiaan asiat sovittua kotona jotenkin, ja oon nyt ollut siellä muutaman yön. Tunnelma on vieläkin kireä ja aistin sen, että mut todella halutaan sieltä ulos. Mulla oli keskiviikkona sossupalaveri ja me sovittiin, että etsitään mulle oma kämppä. Oon innoissani! Vihdoinkin saan jotain omaa, eikä tarvitse koko ajan olla varpaillaan. Nähtiin tänään M:n kanssa ja käytiin jäätelöllä ja kävelyllä "meidän" rannassa - se on sellanen pieni rantakaistale, jossa me ollaan kesäisin käyty uimassa ja jossa ei yleensä ole juuri ketään.

Oikeestaan juuri nyt mulla ei ole kauheasti mitään jännää kerrottavana - kokeet meni tilanteeseen nähden hyvin ja oon tuloksiin tyytyväinen. Huomenna näen kavereita!