Mä halunsin kertoa teille M:stä. M
ja minä ollaan seurusteltu pian kaksi vuotta, ja kahteen vuoteen on mun voinnin
saralla liittynyt vaikka mitä – jaksoja suljetulla, romahduksia ja rutkasti
huonoja hetkiä. Silti, kaikesta huolimassa, M on yhä mun vierellä. Mun
omaohjaaja vanhasta lastenkodista sanoi joskus, että moni mies oisi jo lähtenyt
karkuun. Se tuntui pahalta, mutta on tietysti ihan totuuden ytimessä – varmasti
olisi.
Ihmissuhteiden saralla mä olen
onnellinen. Mulla on ihana poikaystävä, ihana perhe (ihana niistä tietyistä
ongelmista huolimatta), ihania ystäviä ja kavereita. Toisinaan mä todella
pysähdyn miettimään, mitä kaikkea mulla on, ja tuun siihen lopputulokseen, että
sairaudesta huolimatta mulla on käsissäni kultaa: rakkaita ihmisiä. Ihmisiä,
jotka välittää musta kaikesta huolimatta, tukee ja pitää huolta.
Mä voin M:n kanssa olla täysin oma
itseni – mä voi linkata sille youtube-maailman tyhmimmän sinätuubapaskan (joille
mä vieläkin nauran, kyllä) ja kertoa kaikista typerimmistäkin ajatuksista ja
pohdinnoista. Ja mä tiedän, ettei se lähde. On tietty alue, minkä mä rajaan
pois kaikilta paitsi hoitotaholta, mistä mä en puhu. Ja sekin on ihan okei.
M kertoo mulle usein, miten mä olen
ihana ja miten mä olen kaunis. Ennen M:ää mä en todellakaan tuntenut niin, en
pieniä rippeitäkään siitä. Nyt, tän ihanan miehen seurassa, mä todella olen
alkanut näkemään itsessäni näitä puolia, pienenpieniä sellaisia.
Rakastan, pidän, välitän. Kiitos,
että olet olemassa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti