Mitä kuuluu nyt?

Kirjoitan tällä hetkellä lastenkodin lastenkoneella. Oon siis täällä nyt. Tilanne on vähän rauhoittunut, vaikka eilinen oli yhtä helvettiä - kirjoitan siitä vielä enemmän. Tää päivä on mennyt ihan hyvin, vaikka opettaja lähettikin mut kotiin kokeesta, jossa menin aivan paniikkiin.

Juteltiin opettajan kanssa jonkun verran, kun olin ensimmäinen ja aluksi ainut preppauksessa. Olin laittanut viestiä siitä, etten pääse tunnille, ja se kysyi, mitä oli tapahtunut - kaiken kaikkiaan se on tosi luotettava ja kiva naisopettaja. Kerroin sitten koko jutun, vaikka mitähän se toisaalta opettajalle edes kuuluu - noh, kerroinpa kuitenkin. Kerroin lyhyesti koko sotkun ja että en nukkunut edellisyönä ja viimeyönäkin huonosti. Hitsi kun mä en ole autolla, oisin voinut heittää sut keskustaan ettei sun tarvii mennä pyörällä. Sä ihan täriset.

Lähin sitten kohti lastenkotia, kesken preppauksen - teen kokeen sitten uusintapäivänä. Mulla on osastolla yksi omahoitaja, joka tuli mulle todella läheiseksi. Se sanoi, että mä voin soittaa aina välillä, että mitä mulle kuuluu. Soitin siis hänelle, osastolle. Kuin ihmeen kaupalla juuri kyseinen hoitaja vastasi puhelimeen, ja me juteltiin jonkun aikaa. Onko nyt sellainen tilanne että sun pitäisi tulla tänne? Muista, ettei se osastolle tulo ole maailmaloppu - viimeksikin sä olit vain lyhyen jakson! Kyllä, mä tiedän, ettet sä halua tulla. Selitin koko tilanteen ja puhelun loppuun hoitaja sanoi, että on ensiviikollakin töissä, että mä voin taas soittaa. Jotenkin se tuo turvaa - että sielläkin on joku.

Ja sitten siitä eilisestä. Tulin tänne joskus vähän ennen kuutta aamulla. Lapsista en täällä aio kertoa mitään sen enempää, mutta ne oli kuitenkin riemuissaan, kun mä tulin. Lähes koko aamu meni väsyneenä kituutellessa, mutta pysyin jotenkin koossa ja kasassa. Lopulta, kun me alettiin ohjaajan kanssa ettimään mulle kämppää, mä vaan hajosin. Itkin ja itkin ja itkin, ohjaajan kainalossa ja halauksessa. Koko loppu päivä oli sitä - hajosin itkemään, sain itteni rauhalliseksi, hajoan taas itkemään. Mut heitettiin apteekkiin, jotta voisin hakea tarvittavia - pääsisin toisen ohjaajan kyydissä kotiin hetken päästä.

Mä en tiedä mikä mulle tuli, mutten pystynyt menemään apteekkiin. Menin aivan paniikkiin apteekin pihalla - hyperventiloin ja tärisin, tuntui kuin oisin lähtenyt irti kropastani, tuntui että vaikka kuinka haukoin, en saanut henkeä. Muutama ihminen käveli mun ohi ja katsoi hieman pitkään, muttei kukaan varsinaisesti tullut siihen. Hetken kuluttua ohjaaja soittaa mulle - Ann-Marie, missä sä olet? Hei, ei oo mitään hätää! Ei oo mitään hätää! ohjaaja löytää mut apteekin pihalta hyperventiloimassa ja halaa mua, ohjaten mut autoon hengittelemään. Se toistelee mulle, ettei oo mitään hätää ja silittelee mun selkää. Pikku hiljaa mä saan itteni rauhalliseksi ja ohjaaja tulee mun kanssa hakemaan lääkkeet. Otan pari Temestaa, ja parissa kymmenessä minuutissa oon rauhallisempi kuin missään vaiheessa koko päivänä.

Lastenkodissa soitan poikaystävälle. Se sanoo, että mä oon ihana ja vahva, että mä selviän. Itken, mutten kuitenkaan hysteerisesti - pari kertaa ääni särkyy ja nielen kyyneleitä. Mietin, miten ihana ihminen mulla on.

Tällä hetkellä mä oon ihan rauhallinen ja koossa. Väsyttää, mutta mä oon kuitenkin turvassa. Isäpuoli lähtee huomenna kotoota ja jopa mietin, että menisin viikonlopuksi sinne äidin ja pikkuveljen kanssa. Äiti on soittanut mulle, toistellut että rakastaa ja ikävöi mua - loppujen lopuksi tilanne voisi olla paljon huonompi. Mun äiti ei ehkä ole tasapainoisin ihminen maailmassa, mutta se välittää musta.