Jokainen vastaantulija kadulla kasvoton

Viime yö meni päivystyksessä. Sorruin taas vanhaan, huonoakin huonompaan keinoon - viilsin. Oon jo pitkään kasvanut kiinni siihen, että itseni satuttaminen on entistä elämää - mä oon ollut kuivilla jo vaikka kuinka kauan. Mitä tapahtui? Mä en ihan tarkkaan edes tiedä. Joka tapauksessa, tikit nilkassa ja valvottu yö takana. Tänään pitäisi vielä jaksaa mennä terapiaan ja siihen sossupalaveriin, jossa selviää sitten jotain siitä mun omasta asunnosta.

Viime päivät on menny hyvinkin vaihtelevasti. Päiviin mahtuu todella huonoja oloja sekä helpompia jaksoja. Oon ylpeä itestäni, että sain tehtyä viimeiset kokeet ja ne ainakin luullakseni meni kaikki läpi.

Eilen polilla mä menin ihan paniikkiin. Mun syke mitattiin, ja se oli päälle 150 - tärisin, itkin ja haukoin henkeä. Mitä mieltä sä olisit osastosta? Sama vanha ikuisuuskysymys. Mitä mä siellä tekisin? Istuisin tyhjänpanttina viikon tai kaksi, pahimmassa tapauksessa vointi menisi vaan entistä huonompaan suuntaan ja olisin taas pakkohoidossa. Pärjäätkö sä? Kyllä mä pärjään, mitä muutakaan tekisin.

Päivystysreissu oli kuin liukuhihna. Lääkäri eikä hoitaja ei edes missään vaiheessa kysynyt multa, miksi mä olin tehnyt sen, mitä nyt olin mennyt tekemään. Millä tää on tehty? Koska tää on tehty? Laitetaan tikit ja sitten voit lähteä. Palasin kotiin joskus puoli viiden aikaan ja soitin kriisipuhelimeen - ajattelin vaan että haluaisin jutella jonkun kanssa. Juttelin ihanan vanhemman naisihmisen kanssa varmaan neljäkymmentäviisi minuuttia siitä, mitä oli tapahtunut. Se muistutti mua, että aina kun mun tekee mieli satuttaa itseäni, voin soittaa sinne - mulla on kuulemman oikeus, eikä se vie kenenkään muun aikaa - murehdin, että vienkö mä vaan aikaa joltakin, jolla on oikeasti kova hätä.