Älä anna valon hiipua

En osaa sanoa, iskeekö se kuin salama kirkkaalta taivaalta vai hiipiikö mieleen pikkuhiljaa. Kuitenkin, kaikki romahtaa. Tuntuu, kuin mun mieli, keho ja viimeisetkin järjen rippeet kasautuisi pirstaleiseksi ja kylmäksi pyörremyrskyksi mun ympärille – mä olen, ja samalla en ole. Mä pelkään, mä itken, mä hukun – katoan.

Mun pää on täynnä vieraiden ihmisten ajatuksia, ajatuksia siitä miten Ann-Marie ei ole ketään, ei kukaan, ei kenenkään. Pelkkä hahmo, mykkä ja hiljainen olento ja möykky mun päässä. Siellä on toki muitakin – jotkut hiljaisempia, yksi pälättää jatkuvasti. Musta vaan tuntuu, että mun pää on yksi iso ja järkyttävä kimppakämppä, jossa kukaan ei vie roskia saatika tiskaa sitä helvetillistä tiskivuorta.

Tällaisen kohtauksen aikana mun on hyvin vaikea tietää, kuka tai missä mä olen. Kuitenkin, lohdukseni, mä tiedän, että mieli rauhoittuu aikanaan, pääasiassa tarvittavien lääkkeiden avulla. Kohtaus on vain kohtaus, eikä pyörremyrskyllä riitä energiaa loputtomiin. Pikkuhiljaa Temesta saa mun olon rauhallisemmaksi, tyyniksi ja turraksi. Pikkuhiljaa tärinä loppuu ja syke laskee, pikkuhiljaa mä olen taas järjissäni. Pikkuhiljaa on sana, joka toistuu tuhansia ja taas tuhansia kertoja – paraneminen, eteneminen ja toipuminen vie paljon aikaa, eikä mikään tapahdu yhtäkkiä.

Mulla on jo pitkään mennyt hyvin syömisten kanssa, mutta eilen illalla jättimäiden neljän munan munakas joutui vatsalaukun kanssa vessanpönttöön. Mä kuitenkin tiedän, että tää oli vaan pieni takapakki - ainakin toivottavasti.