Kerran oli niityt joilla keijut karkeloi

"Silmät kiinni, tyhjä mieli
yksin humisee
Ajatukset orvot eksyneenä harhailee
Missä linna menneisyyden, metsä lapsuuden?
Koitan huutaa kadonneille heitä kuule en"

Indica - lapsuuden metsä

Edellisyö oli kertakaikkisen kammottava. Kaikki alkoi ihan perus ahdistuksella - kurkkua kuristi, oli kuuma ja ahdistava olo - yritin turvallisia keinoja, kuuntelin musiikkia ja silitin kissoja, mutta siitä huolimatta olo vaan paheni pahenemistaan. Mun pää oli tupaten täynnä vieraiden henkilöiden syyttäviä ja mollaavia ajatuksia, ja mun päähän tuli jatkuvasti välähdyksiä, joissa tein itselleni jotain. Yritin sinnitellä, mutta luovutin - terä tanssi iholla ja koko kylppärin lattia oli aivan veressä.

Sidoin paniikissa haavan kauheella vyyhteellä sideharsoa, mutta se siitä huolimatta vain vuosi läpi. Vedin villasukan nilkan peitoksi, pesin pahimmat veret lattialta ja lähdin jalka verisessä paketissa kauheeta vauhtia pyöräilemaan monen kilsan matkaa kohti päivystystä.

Tällä kertaa kokemus oli ihan erilainen kuin viimeksi - mulla oli mukavat nuoret mieslääkäri ja sairaanhoitaja, jotka yritti lempeesti puhua niitä näitä jotta se mun ahdistus saataisiin edes vähän poikki. Haavaan ommeltiin 9 tikkiä, jonka jälkeen mä pääsin sellaseen mielentervyspäivystysyksikköön, jossa oli kaksi yökköä eikä mun nähden ainakaan muita potilaita koko yönä. Juttelin toisen yökön kanssa melko pitkään, ensin hysteerisesti itkien, lopulta vain surullisesti nikotellen. Sain tarvittavaa ja unilääkkeenkin, jotka kummatkin rauhoittivat oloa, mutta unilääkkestä huolimattakaan en saanu unta. Kerroin hoitajille henkilöistä mun päässä ja niiden syyttävistä ajatuksista, kerroin välähdyksistä joissa hyppään bussin alle. Kerroin siitä, miten leijun itri omasta kehostani ja siitä miten vahvoja impulsseja mulle tulee repiä iho riekaleiksi.

Aamulla kaksi psykiatria tuli haastattelemaan mua - päätin olla niin rehellinen kuin suinkin, koska oon huomannu, ettei valehtelu ja peittely johda juuri mihinkään. Aiotko sä lähteä osastolle vapaaehtoisesti vai kutsutaanko me vielä kolmas lääkäri? Pakkohoidon kriteeritkin kyllä täyttyy. Siinä vaiheessa aloin itkemään - mä en halua ostastolle, enhaluaenhaluaenhalua. Naislääkäri kysyi, saako halata mua, ja otti mut itkevänä puolikkaaseen halaukseen ja sanoi, että asioilla on taipumus järjestyä.

Aamulla sitten tulin tänne. Nukuin eilen päivällä, nukuin yöllä, nukuin tänään päivällä. Iltaa kohti mun olo alkoi pahenemaan, ja soitin lastenkodin ohjaajalle, jolle itkin pahaa oloani. Sitten kun sä oot taas siinä kunnossa niin sä oot kyllä tervetullut tänne. Lämmitetään sauna ja mennään uimaan, tehdään kaikkia kesäjuttuja. Lapsekin on innoissaan, kun sä tulet! Sä oot ennenkin selvinnyt tästä, kyllä se selviät nyttenkin. Meillä ikävöidään ja ajatellaan sua kovasti.

Lopetin puhelun, ja joku mulle tuntematon mieshoitaja löysi mut huoneesta itkemästä. Se istui mun vierelle sängylle ja ootti siinä hiljaa varmaan viisi minuuttia, kun mä itkin. Onko taas niitä ääniä? se kysyi, ja mä nyökkään. Mies hakee mulle Temestaa, joka rauhoittaa vähän. Vasta nyt uskallan katsoa kännykkää: puhelut iskältä, äitiltä ja M:ltä. Mä kerään vieläkin voimia, jotta jaksan hoitaa jokaisen noista puheluista - tekisi mieli vaan jättää ne kaikki huomiotta.

Nyt tekin tiedätte, missä mennään - osastolla siis tällä hetkellä. Vahva usko kuitenkin siihen, että kaikki järjestyy - mä en ole pohjalla, vaan hetken nyt turvassa täällä. Mä oon nähny niin paljon pahempaakin.